Kaikki menee kausiin

Pintaraapaisu prosessin kulkuun

Itselläni on kolme selkeää vaihetta luovassa prosessissa. Niiden kesto vaihtelee ja siirtymäkausi saattaa olla muutamasta päivästä minuuttiin. Kaikki riippuu ärsykkeistä, joita tulee ulkopuoleltani. En ole vielä ymmärtänyt kaikkia tekijöitä, mutta tässä kuitenkin hyvin yksinkertaistettuna pääpiirteet kustakin vaiheesta.

Kaiken alku, ajattelu, ylivilkkaus

Ajatus tuntuu juoksevan helposti, kaikki loksahtelee paikoilleen itsestään, eikä mitään ponnisteluja tarvita. Tekstiä, kuvia ja laskelmia suunnitelmista tulee satoja liuskoja. Nukkuminen, syöminen ja elämän perustoiminnot ylipäänsä tuntuvat turhilta. Kaikki pyörii sanojen, värien ja numeroiden ympärillä, uusia ideoita ja visioita tulee jatkuvasti, toteutuskelpoisia ja mahdottomiakin. Niiden kaikkien täytyy antaa tulla ja mennä, eikä tässä vaiheessa saisi tarttua mihinkään, ajatukset on vietävä loppuun ja annettava niiden kehittyä huippuunsa.

Ulospäin tämä näyttäytyy yliaktiivisuutena, järjettömänä onnena ja ilona kaikesta, omituisina oivalluksina ja tarpeena keskustella, nähdä ihmisiä ja kerätä kokemuksia. Tarpeena analysoida kaikki koettu ja yhdistää koettu tieto kokonaisuuksiksi.

Maalaus

Kaikkialla on kuvia. Jokainen näkemäni asia jää mieleen, ja se on pakko maalata – tunteet, ajatukset, ihmiset, keskustelut yleensä samaan maalaukseen. Kaikki on saatava ulos. Kaikesta muodostuu värejä ja kuvia, eikä niitä voi hallita. On pakonomainen tarve saada kaikki kankaalle, heti. Tästä syystä omalle työskentelylleni on parasta, että työhuoneeni sijaitsee asuntoni yhteydessä. Tai oikeastaan, asun työhuoneellani, maalausten keskellä.

Maalaukseni koostuvat kymmenistä värikerroksista. Työstänkin useaa maalausta samaan aikaan, ja voin jatkaa ensimmäistä, kun olen saanut viimeisen valmiiksi. Näin ei tarvitse aina odottaa värin kuivumista ja kuvatulvan saa ulos itsestään kätevämmin. Tämä mahdollistaa myös sen, että mikään työ ei ole yksiselitteinen, vaan kaikissa maalauksissa on koko se aikakausi, jonka olen juuri saanut päätökseen, kaikki ärsykkeet ja kokemukset. Jokaisessa kerroksessa on yksi muisto ja lopputuloksena moniselitteinen kokonaisuus, jossa ristiriitaisetkin ajatukset nivoutuvat yhteen. Maalaaminen on kuin meditointia, se jäsentää kaiken oikeille paikoilleen ja auttaa ymmärtämään asiayhteyksiä ja kokonaisuuksia, jolloin valmiista työstä tulee usein lopputulos, ajatuksen selkeys – oma maailmansa. Sillä ei ole väliä, näkeekö katsoja saman prosessin ja ajatuksen kulun saati lopputuleman, väliä on sillä, että työ aiheuttaa jotakin: ajattelua, tunteita, lisäkuvia tai muistojäljen, oli ne sitten vireeltään positiivisia tai negatiivisia.

Maalauskauden jälkeen

Tuntuu, että koko elämä on saatu kankaalle, päästetty ulos, annettu maailmalle. Mitään ei ole jäljellä, vain ammottava tyhjyys. Kyllä, se kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se onkin. Se tuntuu maailmanlopulta. Luovan prosessi on kuin yksipuolinen rakkaus. Annat kaiken, mikä sinussa on avointa ja haavoittuvaa. Kaikki virtaa ulospäin, etkä saa mitään tilalle, mutta silti olet onnellinen, etkä voi lopettaa rakkautta tai sen jakamista. Lopulta ei ole enää mitään annettavaa ja seuraa lamaannus ja epätoivo. Raastava tuska kaikesta, häpeä, itseinho ja lopullinen toivon menetys. Kutsun tätä kautta Weltschmerziksi – maailmantuskaksi (Weltschmerzin käsite on lähtöisin äidiltäni, joka jo lapsuudessani tunnisti minussa maailmantuskan, ennen kuin ymmärsin mitään luovasta prosessista tai itsestäni sen osana). Yleensä maalauskauden jälkeen olen niin lamaantunut, etten pysty mihinkään. Jäljellä on ainoastaan tuskaa ja tyhjyyttä. Vaikka elän tämänkin kauden säännöllisesti, se ei koskaan tunnu helpommalta. En koskaan usko selviäväni siitä hengissä ja vetäydyn usein yksinäisyyteen. Mikään toiminta ei suju. Aivan, kuin olisin unohtanut kuinka olla olemassa. Weltschmertzin pahin vaihe kestää yleensä viikon, sen jälkeen lamaannus jatkuu hetken, sen kesto riippuu täysin siitä, millaisiin kokemuksiin ajaudun. Tällä hetkellä elän tätä kautta, pahimman Weltschmertsin jälkeistä apatiaa.

Maailmantuskan jälkeen ajattelu ja elämä alkaa uudelleen. Hiljalleen kokoan palasia, jotka luulin hukanneeni, ja kokoan itseni niistä eheämmäksi kuin ennen, ja sama alkaa alusta.

Kaikkiaan nämä vaiheet saattavat kestää yhteensä vuoden tai vain muutaman kuukauden. Valitettavasti sitä ei pysty hallitsemaan, ja kaikki riippuu täysin ulkopuolisista ärsykkeitä. Vielä en ole ymmärtänyt, mitkä asiat vaikuttavat, ja miksi joskus asiat etenevät liian nopeasti. Silloin ajatusprosessi jää kesken, mikä näkyy maalauksissa yksinkertaisuutena ja turhana selkeytenä. Nyt, kun alan selvitä edellisestä Weltschmertzistä, pyrin analysoimaan sitä tarkemmin, siihen johtaneita syitä ja sen aikaisia tuntemuksia sekä sitä, miksi tällä kerralla olin kykenevä maalaamaan muutaman teoksen jopa loppuun saakka.

Kirjoitan, koska joskus sanat tulevat tarpeeseen

Tuntuu hankalalta aloittaa kirjoittaminen.

Töiden avaaminen tai prosessin kuvaaminen tuntuu jotenkin suurelta paljastukselta, joka ei ole kuulunut taiteen salaperäiseen luonteeseen. En kuitenkaan näe tarvetta salata tai piilotella sellaista prosessia, joka voi olla hyödyllinen kollegoille tai taiteen kuluttajille.

Olen huomannut kuinka hankalaa on löytää tietoa ja ymmärrystä taiteellisen prosessin kulusta ja teoskokonaisuuksien tai näyttelyn rakentamisesta. Kokemuksia ja tuntoja siitä, mitä taiteilijuus pitää sisällään.

Kaikilla on oma käsityksensä taiteilijan työstä ja vanhanaikainen taiteilijamyytti elää hyvin vahvana ihmisten mielissä, ainakin käymieni keskustelujen pohjalta uskallan väittää näin.

Tästä syystä on mielestäni myös tärkeää avata ammattiin sisältyvää työtä ja kaikkea sitä mitä siihen kuuluu. Taiteilijuus on työ, joka vaatii rohkeutta ja omistautumista sekä uskoa itseen ja tulevaisuuteen, tietynlaista yrittäjyyttä ilman vakaita tuloja, lomia, turvaa tai varmuutta. Sijoituksia, joihin ei oikeastaan olisi varaa. Henkistä pääomaa, joka voi helposti kuluttaa ihmisen loppuun.

Taiteilijuutta ymmärretään vähän ja modernia taidetta ehkä vielä vähemmän. Taiteesta on tullut jotakin, mikä ei muka kuuluisi kaikille. Lopulta harva ihminen enää käy museoissa tai gallerioissa, ei tiedetä mitä siellä pitäisi tehdä. Monet kokevat ostamisen pakkoa ja unohtavat nauttia näkemästään. Taiteen ei ole pakko kuulua kulutuskulttuuriin, se on jotakin, mikä on kaikkien saatavilla ilman velvollisuuksia. Tai ainakin pitäisi olla.

Pyrin kertomaan kirjoituksissani rehellisesti teosten sisällöistä, prosessista, kokonaisuuksien syntymisestä ja näyttelyistä, palautteista ja projekteista, joita työhön liittyy. Jokaisella taiteilijalla, niin kuin muillakin ammattilaisilla, on oma tapansa työskennellä ja kehittyä. Pyrin siis välttämään yleistämistä ja kirjoitan omista lähtökohdistani, omien kokemusteni perusteella.

Työn luonteen ja prosessin monimuotoisuuden takia korostan työskentelykuvaukseni koskevan vain omaa tapaani työskennellä ja jäsentää ajatukset sekä kehittää ymmärrystäni maailmasta. Teosteni työstäminen tapahtuu yhden suuremman teeman alla, joka nivoo maalaukset yhteen. Jokainen maalaus on seurausta edellisestä ja sen sisältö vahvistaa ymmärrystä teemasta ja sen käsittelystä. Teokset siis muodostavat tietynlaisen tarinan ajatuksen kulusta ja oppimisesta teeman alla. Jokainen näkee teokset omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan ja niin pitääkin olla. Ne koskettavat sellaisia alueita meissä, joista olemme itse päässeet osallisiksi. Siksi tulee olemaan hankalaa kertoa teoksen sisällöstä ohjailematta katsojaa liikaa, kuitenkin itse koetut oivallukset antavat suurimman nautinnon.

Tällä hetkellä työstän teemaa vapaudesta, joka on ihmisyyden elinehto; vapaus kehittyä ja tutkia, epäonnistua ja uskoa. Olla olemassa rehellisesti sellaisena kuin on, vapaus tulla ymmärretyksi ja tunnustaa tarpeensa, olivat ne mitä tahansa.