Kaikki menee kausiin

Pintaraapaisu prosessin kulkuun

Itselläni on kolme selkeää vaihetta luovassa prosessissa. Niiden kesto vaihtelee ja siirtymäkausi saattaa olla muutamasta päivästä minuuttiin. Kaikki riippuu ärsykkeistä, joita tulee ulkopuoleltani. En ole vielä ymmärtänyt kaikkia tekijöitä, mutta tässä kuitenkin hyvin yksinkertaistettuna pääpiirteet kustakin vaiheesta.

Kaiken alku, ajattelu, ylivilkkaus

Ajatus tuntuu juoksevan helposti, kaikki loksahtelee paikoilleen itsestään, eikä mitään ponnisteluja tarvita. Tekstiä, kuvia ja laskelmia suunnitelmista tulee satoja liuskoja. Nukkuminen, syöminen ja elämän perustoiminnot ylipäänsä tuntuvat turhilta. Kaikki pyörii sanojen, värien ja numeroiden ympärillä, uusia ideoita ja visioita tulee jatkuvasti, toteutuskelpoisia ja mahdottomiakin. Niiden kaikkien täytyy antaa tulla ja mennä, eikä tässä vaiheessa saisi tarttua mihinkään, ajatukset on vietävä loppuun ja annettava niiden kehittyä huippuunsa.

Ulospäin tämä näyttäytyy yliaktiivisuutena, järjettömänä onnena ja ilona kaikesta, omituisina oivalluksina ja tarpeena keskustella, nähdä ihmisiä ja kerätä kokemuksia. Tarpeena analysoida kaikki koettu ja yhdistää koettu tieto kokonaisuuksiksi.

Maalaus

Kaikkialla on kuvia. Jokainen näkemäni asia jää mieleen, ja se on pakko maalata – tunteet, ajatukset, ihmiset, keskustelut yleensä samaan maalaukseen. Kaikki on saatava ulos. Kaikesta muodostuu värejä ja kuvia, eikä niitä voi hallita. On pakonomainen tarve saada kaikki kankaalle, heti. Tästä syystä omalle työskentelylleni on parasta, että työhuoneeni sijaitsee asuntoni yhteydessä. Tai oikeastaan, asun työhuoneellani, maalausten keskellä.

Maalaukseni koostuvat kymmenistä värikerroksista. Työstänkin useaa maalausta samaan aikaan, ja voin jatkaa ensimmäistä, kun olen saanut viimeisen valmiiksi. Näin ei tarvitse aina odottaa värin kuivumista ja kuvatulvan saa ulos itsestään kätevämmin. Tämä mahdollistaa myös sen, että mikään työ ei ole yksiselitteinen, vaan kaikissa maalauksissa on koko se aikakausi, jonka olen juuri saanut päätökseen, kaikki ärsykkeet ja kokemukset. Jokaisessa kerroksessa on yksi muisto ja lopputuloksena moniselitteinen kokonaisuus, jossa ristiriitaisetkin ajatukset nivoutuvat yhteen. Maalaaminen on kuin meditointia, se jäsentää kaiken oikeille paikoilleen ja auttaa ymmärtämään asiayhteyksiä ja kokonaisuuksia, jolloin valmiista työstä tulee usein lopputulos, ajatuksen selkeys – oma maailmansa. Sillä ei ole väliä, näkeekö katsoja saman prosessin ja ajatuksen kulun saati lopputuleman, väliä on sillä, että työ aiheuttaa jotakin: ajattelua, tunteita, lisäkuvia tai muistojäljen, oli ne sitten vireeltään positiivisia tai negatiivisia.

Maalauskauden jälkeen

Tuntuu, että koko elämä on saatu kankaalle, päästetty ulos, annettu maailmalle. Mitään ei ole jäljellä, vain ammottava tyhjyys. Kyllä, se kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se onkin. Se tuntuu maailmanlopulta. Luovan prosessi on kuin yksipuolinen rakkaus. Annat kaiken, mikä sinussa on avointa ja haavoittuvaa. Kaikki virtaa ulospäin, etkä saa mitään tilalle, mutta silti olet onnellinen, etkä voi lopettaa rakkautta tai sen jakamista. Lopulta ei ole enää mitään annettavaa ja seuraa lamaannus ja epätoivo. Raastava tuska kaikesta, häpeä, itseinho ja lopullinen toivon menetys. Kutsun tätä kautta Weltschmerziksi – maailmantuskaksi (Weltschmerzin käsite on lähtöisin äidiltäni, joka jo lapsuudessani tunnisti minussa maailmantuskan, ennen kuin ymmärsin mitään luovasta prosessista tai itsestäni sen osana). Yleensä maalauskauden jälkeen olen niin lamaantunut, etten pysty mihinkään. Jäljellä on ainoastaan tuskaa ja tyhjyyttä. Vaikka elän tämänkin kauden säännöllisesti, se ei koskaan tunnu helpommalta. En koskaan usko selviäväni siitä hengissä ja vetäydyn usein yksinäisyyteen. Mikään toiminta ei suju. Aivan, kuin olisin unohtanut kuinka olla olemassa. Weltschmertzin pahin vaihe kestää yleensä viikon, sen jälkeen lamaannus jatkuu hetken, sen kesto riippuu täysin siitä, millaisiin kokemuksiin ajaudun. Tällä hetkellä elän tätä kautta, pahimman Weltschmertsin jälkeistä apatiaa.

Maailmantuskan jälkeen ajattelu ja elämä alkaa uudelleen. Hiljalleen kokoan palasia, jotka luulin hukanneeni, ja kokoan itseni niistä eheämmäksi kuin ennen, ja sama alkaa alusta.

Kaikkiaan nämä vaiheet saattavat kestää yhteensä vuoden tai vain muutaman kuukauden. Valitettavasti sitä ei pysty hallitsemaan, ja kaikki riippuu täysin ulkopuolisista ärsykkeitä. Vielä en ole ymmärtänyt, mitkä asiat vaikuttavat, ja miksi joskus asiat etenevät liian nopeasti. Silloin ajatusprosessi jää kesken, mikä näkyy maalauksissa yksinkertaisuutena ja turhana selkeytenä. Nyt, kun alan selvitä edellisestä Weltschmertzistä, pyrin analysoimaan sitä tarkemmin, siihen johtaneita syitä ja sen aikaisia tuntemuksia sekä sitä, miksi tällä kerralla olin kykenevä maalaamaan muutaman teoksen jopa loppuun saakka.