Artist Statement
FI EN GER
En aina usko inspiraatioon. Uskon toistoon, rituaaliin ja sen tuomaan keskittymiseen. Se toimii niin, että menen työhuoneelle ja teen yhden asian. Sitten toisen. Ja vielä sata samanlaista. Vasta toiston jälkeen alan ymmärtää, mitä olen ollut tekemässä.
Valan satoja pieniä esineitä, liimaan niihin karvaa, pursotan glitteriä ja käytän päiviä etsiessäni juuri oikeaa pinkin ja vihreän yhdistelmää. Minulle se on tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa, jäsennellä kokemuksia a ymmärtää informaatiota. Mielestäni ehkä juuri leikki on vakavin tapa ajatella.
Työhuoneella olen yhtä aikaa käsityöläinen, tutkija ja lapsi, joka ei malta olla kokeilematta, miten asiat toimivat. Vaikka miten tutkin vanhoja rituaaleja ja kulttuurin kerrostumia, lopulta opin eniten siitä, miten värit käyttäytyy, kun kaksi täysin sopimatonta väriä pakottaa elämään vierekkäin. Ne alkavat neuvotella. Ihmisetkin, asiat ja olevaiset tekevät myös niin.
Maalatessa en yritä hallita kuvaa. Yritän kuunnella sitä. Lisään ja poistan. Rakennan ja puran. Teen pitkiä vetoja, jotka peittyvät hetkeä myöhemmin, ja pieniä viiltoja, jotka rikovat tasaisen pinnan. Minusta maalaaminen muistuttaa enemmän muistamista kuin keksimistä. Mikään ei oikeastaan synny tyhjästä. Kaikki vain vaihtaa paikkaa.
Ajattelen värejä enemmän tunteina kuin väreinä. On yhdistelmiä, jotka sattuvat silmiin niin, ja silti niitä tekee mieli katsoa lisää. On sävyjä, jotka tuntuvat kurkussa asti. Joskus mietin,osaanko tuntea jotakin ilman värejä ja niiden tuomaa selkeyttä. Että tarvitsen pigmenttejä samalla tavalla kuin jotkut tarvitsevat meren tai metsän. Värit järjestävät sisäistä maisemaani paremmin kuin sanat.
Glitteriä on kaikkialla, jos sitä suostuu katsomaan. Aamukasteessa. Jäässä. Veden pinnalla. Kissan nenässä. Iholla. Se on ymmärrykseni mukaan luonnon ja maailman tapa olla hetken täysin kohtuuton, liikaa, ylenpalttinen. Karva taas muistuttaa, että emme ole koskaan lakanneet olemasta eläimiä, vaikka kuinka rakentaisimme museoita, yliopistoja tai taideinstituutioita, olemme villjeä niinkuin karvakin on kuritonta ja kesyttämätöntä, osa villiä metsäluontoa. Siksi käytän rakastan molempia.
Minua kiinnostavat asiat, joita pidetään liian pehmeinä, liian koristeellisina, liian naisellisina tai liian höpsöinä ja ylipäänäs liian liikana ollakseen vakavia. Olen huomannut, että juuri niihin on usein piilotettu paljon valtaa. Huumori on joskus tarkempi tutkimusmenetelmä kuin vakavuus. Koriste voi olla radikaalimpi kuin manifesti. Piirakka voi kertoa enemmän naisen historiasta kuin tutkimuskirja.
Ehkä siksi teen taidetta, kun maailma on minulle niin outo. Teen asioita käsilläni nähdäkseni, mitä ajattelen, Katson, jotta ymmärrän kuulemaani. Toistan liikkeitä niin kauan, että niistä tulee rituaaleja. Rakennan teoksia, jotka näyttävät joskus nauravan itselleen, koska uskon, että myös ihmisyys on sellaista. Melankolista, vähän koomista, jatkuvasti keskeneräistä ja aina kauhean dramaattista.*
In English
I don’t always believe in inspiration. I believe in repetition, ritual, and the kind of concentration they create. I simply go to the studio and do one thing. Then another. Then a hundred more just like it. Only through repetition do I begin to understand what I’ve been making.
I cast hundreds of small objects, glue fur onto them, squeeze glitter over their surfaces, and spend days searching for exactly the right combination of pink and green. This is how I think. It is how I make sense of the world, process experience, and understand information. I sometimes believe that play is the most serious form of thinking.
In the studio, I am at once a craftsperson, a researcher, and a child who cannot resist finding out how things work. No matter how deeply I study old rituals and layers of cultural memory, I often learn the most from watching what happens when two colours that should never coexist are forced to live side by side. They begin to negotiate. People do the same. So do objects, landscapes, and everything that exists.
When I paint, I don’t try to control the image. I try to listen to it. I add and remove. I build and dismantle. I make long brushstrokes that disappear moments later beneath another layer, and small cuts that interrupt an otherwise quiet surface. Painting feels less like inventing than remembering. Nothing truly appears out of nowhere. Things simply change places.
I think of colours as emotions rather than colours. Some combinations almost hurt to look at, yet I cannot stop looking. Others seem to settle somewhere deep in my throat. Sometimes I wonder whether I would know how to feel without colour and the clarity it gives me. I need pigments in much the same way some people need the sea or the forest. Colours organise my inner landscape better than words ever could.
Glitter is everywhere, if you are willing to notice it. In morning dew. In ice. On the surface of water. On a cat’s nose. On skin. To me, glitter is nature’s way of being gloriously excessive for a fleeting moment. Fur, on the other hand, reminds me that we have never stopped being animals. We may build museums, universities, and art institutions, but we remain as unruly as fur itself—wild, untamed, and still belonging to the forest. That is why I love them both.
I am drawn to things that are dismissed as too soft, too decorative, too feminine, too silly, or simply too much to be taken seriously. Again and again I discover that these are precisely the places where power hides. Humour can sometimes be a more precise method of inquiry than seriousness. Ornament can be more radical than a manifesto. And a Karelian pie can reveal more about the history of women than an academic book.
Perhaps that is why I make art. The world still feels strange to me. I make things with my hands to discover what I think. I look in order to understand what I have heard. I repeat gestures until they become rituals. I build works that sometimes seem to laugh at themselves, because I believe humanity does the same: melancholic, slightly absurd, forever unfinished, and always, somehow, wonderfully dramatic.
Auf Deutsch
Ich glaube nicht immer an Inspiration. Ich glaube an Wiederholung, an Rituale und an die Konzentration, die daraus entsteht. Ich gehe einfach ins Atelier und mache eine Sache. Dann die nächste. Und noch hundert weitere, die ihr ähneln. Erst durch die Wiederholung beginne ich zu verstehen, woran ich eigentlich gearbeitet habe.
Ich gieße Hunderte kleiner Objekte aus Gips, klebe Fell darauf, verteile Glitter und verbringe Tage damit, genau die richtige Kombination aus Pink und Grün zu finden. Für mich ist das eine Art zu denken. So ordne ich die Welt, verarbeite Erfahrungen und begreife Zusammenhänge. Manchmal glaube ich, dass das Spiel die ernsthafteste Form des Denkens ist.
Im Atelier bin ich zugleich Handwerkerin, Forscherin und ein Kind, das einfach wissen muss, wie Dinge funktionieren. So intensiv ich mich auch mit alten Ritualen und kulturellen Schichten beschäftige – am meisten lerne ich oft von Farben. Wenn zwei Farben, die eigentlich nicht zusammenpassen dürften, gezwungen sind, nebeneinander zu existieren, beginnen sie miteinander zu verhandeln. Menschen tun das auch. Dinge, Landschaften und alles, was existiert, ebenso.
Beim Malen versuche ich nicht, das Bild zu kontrollieren. Ich versuche, ihm zuzuhören. Ich füge hinzu und nehme wieder weg. Ich baue auf und reiße ein. Lange Pinselstriche verschwinden kurz darauf unter einer neuen Schicht, kleine Einschnitte durchbrechen ruhige Oberflächen. Malen fühlt sich für mich weniger wie Erfinden an als wie Erinnern. Nichts entsteht wirklich aus dem Nichts. Alles verändert nur seinen Platz.
Farben sind für mich eher Gefühle als Farben. Manche Kombinationen tun den Augen fast weh, und trotzdem kann ich nicht aufhören hinzusehen. Andere sitzen wie ein Kloß im Hals. Manchmal frage ich mich, ob ich ohne Farben überhaupt fühlen könnte oder ob sie es sind, die meinen Empfindungen Klarheit geben. Ich brauche Pigmente so, wie andere das Meer oder den Wald brauchen. Farben ordnen meine innere Landschaft besser als Worte.
Glitter ist überall – wenn man bereit ist, ihn zu sehen. Im Morgentau. Im Eis. Auf der Wasseroberfläche. Auf der Nase einer Katze. Auf der Haut. Für mich ist Glitter die Art der Natur, für einen kurzen Augenblick verschwenderisch, übertrieben und maßlos zu sein. Fell wiederum erinnert mich daran, dass wir nie aufgehört haben, Tiere zu sein. Wir bauen Museen, Universitäten und Kunstinstitutionen – und bleiben doch ebenso wild, widerspenstig und ungezähmt wie das Fell selbst. Vielleicht liebe ich beide Materialien genau deshalb.
Mich interessieren Dinge, die als zu weich, zu dekorativ, zu weiblich, zu albern oder einfach als zu viel gelten, um ernst genommen zu werden. Gerade dort, so scheint es mir, verbirgt sich oft Macht. Humor kann manchmal ein präziseres Forschungsinstrument sein als Ernst. Ornament kann radikaler sein als ein Manifest. Und eine Karelische Pirogge kann mehr über die Geschichte der Frau erzählen als manches wissenschaftliche Buch.
Vielleicht mache ich deshalb Kunst. Die Welt bleibt mir fremd genug, um sie immer wieder neu begreifen zu wollen. Ich arbeite mit meinen Händen, um herauszufinden, was ich denke. Ich schaue, um zu verstehen, was ich gehört habe. Ich wiederhole Bewegungen, bis sie zu Ritualen werden. Ich erschaffe Arbeiten, die manchmal über sich selbst zu lachen scheinen, weil ich glaube, dass auch das Menschsein genau so ist: melancholisch, ein wenig komisch, unvollendet – und immer auf eine wunderbar dramatische Weise.
